Metsästyskokemuksia Etelä-Afrikasta

Ensimmäinen mahdollisuuteni metsästää Etelä-Afrikan tasavallassa tuli sattumalta, alamme kansainvälinen kokous oli järjestetty George-nimisessä pienessä kaupungissa Intian valtameren rannalla. Vaikka aikaisemmin olin tähtäillyt suurempaa riistaa vain kotimaassa, ei tilaisuutta voinut jättää käyttämättä. Työasioiden jälkeen vaan omaa lomaa viikon verran, ja ihme ja kumma, myös vaimo suostui matkalle mukaan "kaksijalkaiseksi videonoutajaksi". Reissu vaati tietenkin järjestelyitä etukäteen, mutta jahtikaveri tiesi oikean faksinumeron Hendrik van Eckin metsästysranchille. Tämä tapahtui toukokuussa 1996, ja toisen ja kolmannen kerran olen käynyt samassa paikassa vuoden 1998 maaliskuussa ja heinäkuussa vuonna 1999.

Isäntämme omistaa siis yksityisen metsästystilan Ghaapin ylängön reunalla, keskellä tasavaltaa. Lähin kartasta löytyvä paikka on Campbellin kylä, jonne Johannesburgista on matkaa yli 600 kilometriä. Kapkaupunkiin etäisyyttä tulee lähes tuhat kilometriä. Kylä on noin sata kilometriä Kimberleyn timanttikaupungista länteen. Kimberleyssä on lähin lentokenttä. Korkeutta merenpinnasta on noin 1200 metriä, ilmasto on kuiva ja maasto on ruohikkoylänköä. Kalaharin autiomaan reunalle on matkaa 200-300 kilometriä, ja eläimistössä näkyy Kalaharin vaikutusta. Tyypillisiä autiomaaeläimiä ovat hyppyantiloopit, keihäsantiloopit ja gnut.

Parasta metsästysaikaa on sikäläinen talvi huhtikuusta lokakuuhun. Trofeemetsästys on kuitenkin mahdollista läpi vuoden, koska vain uroksia metsästetään. Kesällä metsästystä rajoittaa lähinnä yli neljäänkymmeneen asteeseen nouseva päivälämpötila, eivätkä paikallisetkaan normaalisti metsästä silloin. Talviaikaan päivälämpötila nousee parinkymmenen asteen paikkeille, ja yöt ovat ylängöllä viileitä, jopa pakkasasteita voi olla.

Metsästys ja aseet

Vaikka metsästys tapahtuu yksityisillä mailla, on se tarkkaan säänneltyä. Ulkomaalainen metsästäjä tarvitsee metsästysluvan vaikka sen kirjoittaminen onkin muodollisuus. Etelä-Afrikassa lain mukaan ulkomaisen metsästäjän mukana on aina oltava paikallinen ammattimetsästäjä. Silti useimmiten keskeinen metsästyksen onnistumisen varmistaja onkin jäljittäjä, trackeri. Yksityisillä tiloilla paikalliset metsästäjät voivat metsästää kaksin trackerin kanssa. Ulkomaalaisille metsästys on aina trofeemetsästystä, lihat jäävät isännälle. Tietenkin tilalla tarjotaan riistaa vieraille. Tilaa ympäröi vähintään kolme metriä korkea aita, josta parhaatkaan antiloopit eivät hyppää yli.

Kaikki kaadetut eläimet raportoidaan luonnonsuojeluviranomaisille. Oman aseen maahan tuominen on helppoa ja väliaikaisen turistiaseenkantoluvan saa tullessa lentokentällä. Pois lähdettäessä ase on vastaavasti ilmoitettava. Myös maan sisäisillä lennoilla aseen kuljettaminen onnistuu sujuvasti. Ainoa muistettava asia on se, että asetta ei ilmoittamatta saa panna muiden matkatavaroiden joukkoon, vaan se on aina erikseen annettava turvakuljetettavaksi.

Isäntä, tila ja eläimet

Isäntämme on todellinen luontofilosofi, jo eläkeikään ehtinyt Hendrik van Eck. Alueella hänet tunnetaan miehenä, joka ei tapa käärmeitäkään, mutta silti hän pitää metsästystilaa ja on itse ammattimetsästäjä. Hänen keskeisenä ajatuksenaan on luonnon tasapaino, jossa jokaisella eläimellä on oma paikkansa. Tilan tuotot tulevat varsinaisesti lampaista ja vuohista, villiriistan pitäminen ja metsästys ovat sivuelinkeino.

Alueella suurin luontainen petoeläin on caracal, ilveksen kokoinen kissa. Koirapedoista suurimpia ovat ketut, ja näimme usein pieniä aavikkokettuja, lepakko-korvaisia kettuja. Ihmisen on siis otettava petoeläimen rooli, sillä tila pystyy luonnollisella tavalla ilman keinoruokintaa antamaan ravinnon vain tietylle määrälle eläimiä. Eläimille pidetään vettä saatavilla, ja lisäksi niille annetaan mineraaleja suolan muodossa. Kaikki tilalla metsästettävät eläimet lisääntyvät luontaisesti, mutta tilan eläinkanta ei kokonaan ole tietenkään alueen omaa, vaan vuosikymmenien aikana isännän suunnitelmalliseen hankintaan perustuvaa. Hendrik aloitti luonnonvaraisten eläinten hoivaamisen jo nuorena kotitilallaan, jonka hän myöhemmin lunasti isältään. Kaupallista metsästystä tilalla on harjoitettu parikymmentä vuotta. Tilan emäntä Giovanna sanoo, että Hendrik varmaan metsästää kuolemaansa asti - hän taitaa jo nyt olla Etelä-Afrikan iäkkäin ammattimetsästäjä.

Itse asiaan …

Jo ensimmäisenä metsästyspäivänä näkee, kuinka monipuolinen tilan eläimistö on. Metsästäjät kuljetetaan jahtialueelle pick-upin lavalla, josta näkee hyvin ympärille joka suuntaan. Auto kulkee hämmästyttävän hyvin ajourilla, joita tuskin näkee, ja joskus ajetaan pelkässä ruohikossa. Maasto on kovapohjaista ja paikoin kivikkoista. Trackeri on kuskina, isäntä on vieraiden kanssa lavalla ja koputtaa kopin kattoon kun pitää pysähtyä. Piikkipensaiden oksia pitää auton lavalla joskus varoa, piikki voi repäistä vauhdissa ilkeästikin.

Metsästys on reilua metsästystä jäljittämällä ja hiipimällä. Ulkomaalaiselle antilooppien jäljet ovat yhtä sekamelskaa. Trackeri erottaa hämmästyttävän tarkasti jäljistä eri lajit ja jopa sukupuolen. Antiloopit tekevät juostessaan monimetrisiä loikkia, mutta nekään eivät estä jälkiä löytymästä. Kokenut trackeri näkee jäljistä heti myös sen, kuinka eläin on liikkunut, onko se juossut tai hypännyt. Suuren kudu-antiloopinkin jäljet ovat hämmästyttävän pienet. Hirvenkokoinen eläin ei tarvitse kovalla maalla suuria sorkkia. Jopa 900:n kilon painon saavuttava hirviantilooppi on tilan suurin riistaeläin, ja senkin kavionjäljen pituus on vain 11-14 cm.

Ensimmäinen metsästyspäivä alkaa ampumaradalla. Muutamalla kohdistuslaukauksella todetaan, että ase käy lentomatkan jälkeen niin kuin pitääkin. Hendrik esittelee suosittelemansa ampumatavan: kahden toisiinsa kiinnitetyn pitkän kepin muodostaman tuen. Kaatotilanteet eivät yleensä ole kovin nopeita, siinä isäntä tai trackeri ehtii hyvin asettaa tuen valmiiksi metsästäjälle samalla kun sopiva kaadettava eläin valitaan. Trofeiksi tavoitellaan tietenkin suurisarvisia uroksia. Usein sydän pamppaillen alkanut tähtäystilanne päättyy kuitenkin siihen, että lopullista ampumislupaa isännältä ei tule - sopivaa urosta ei löydy. Eläimen on oltava sellaisessa asennossa, että kaato onnistuu, eikä keskellä laumaa seisovaa eläintä tietenkään ammuta.

Monilla antilooppilajeilla myös naarailla on sarvet, ja ainakin ulkomaalaiselle eläimen sukupuolen nopea tunnistaminen on vaikeata. Hyppyantilooppinaaraan sarvet saattavat olla pitemmät kuin uroksella, mutta ne ovat ohuemmat. Sarvipäisiä naaraita on myös hirviantiloopeilla, keihäsantiloopeilla, lehmäantiloopeilla, valkopääantiloopeilla ja gnuilla, joita tilalla on kahta lajia: juovikkaita ja valkohäntäisiä. Impaloilla ja kuduilla naaraat ovat sarvettomia.

Kaatotilanteita on tietenkin sitä useammin, mitä vähemmän metsästäjä valikoi. Kokeneelle metsästäjälle saattaa kelvata vain pari lajia, ja niistäkin vain tietyt mitat täyttävä trofee - kaikki muut kun ovat jo "kotona". Ensimmäisellä metsästyskerralla aloitus oli siis helppo - lähes kaikki tarjolla ollut kelpasi. Tietenkin tavoiteltavista kaadoista oli monet kerrat keskusteltu isännän kanssa etukäteen alkaen ensimmäisestä buukkauksesta faksilla. Mutta ainahan sattumallekin pitää antaa osansa. Kohdalleni osui lehmäantilooppi - cape red hartebees. Olimme kulkemassa loivasti ylöspäin nousevaa rinnettä, ja pensaiden takaa paljastui antilooppilauma. Hiljaa muutama askel eteenpäin, ase tuelle - ja kaato. Etäisyyttä oli ehkä sata metriä, ja luodin iskemä kuului selvästi. Käyttämäni sakolainen 9,3 mm:n luodikko on tosi tehokas tältä etäisyydeltä. Osuma oli hieman vinosti läpi keuhkoista, toista laukausta ei tarvittu. Sitä olisi ollut vaikea saadakaan, sillä jäin jännittyneen hölmistyneenä katsomaan eläimen kaatumista, vaikka ase olisi välittömästi pitänyt ladata uudelleen. Siitä oli isäntä moneen kertaan muistuttanut.

Tämän jälkeen alkoi varsinainen näytelmä. Eläin aseteltiin hyvään asentoon käyttäen oksanhankoja tukena, sitten kaataja eläimen taakse aseensa kanssa, ja kuvaus käyntiin. Trofeekuvauksesta on siellä kehitetty varsinainen taiteenlaji, ja isäntämme osoittautui varsinaiseksi mikrofoniääneksi. Videoselostuksesta ei kehuja puutu, mutta heti kymmenen katselukerran jälkeen ymmärsin, että se taitaa olla tapana sielläpäin. Luonnollisesti myös tavallista valokuvafilmiä poltetaan riittävästi.

Isännällä ei ollut mitään kiirettä pistää tai teurastaa eläintä. Hän totesi, että keuhkolaukauksen jälkeen veri on keuhkoissa ja sisällä eläimen onteloissa, eikä eläimen avaamiseen maastossa ole syytä. Vaikka lämpötila on yli 20 astetta, parasta on kuljettaa ruho tilalle ja käsitellä siellä. Kuvausseremonioiden jälkeen trackeri lähti hakemaan autoa, ja ajaa kolisteli paikalle. Sitten saalis lavalle, metsästäjät mukaan ja tilalle. Ruhon käsittely on tilan työntekijöiden asia, ja Hendrikin opettamat miehet ovat kuulemma taitavampia kuin isäntänsä. Ruhon käsittely on asiallista, miehet käyttävät suojavaatteita,  tarvittava raikas vesi on käytettävissä, ja lihan riiputusta varten on omat tilansa, jonne kärpäset eivät pääse. Lihat säilytetään pakastettuina, ja ruhon kaikille osille löytyy käyttöä.


Komea keihäsantilooppi

Kalaharin tunnetuin antilooppi on keihäsantilooppi, jota kyllä luontevammin kutsumme nimellä oryx. Afrikaansinkielinen nimi on gemsbok. Se on komea eläin, säkäkorkeus noin 1,2 m ja sarvet ovat suorat ja pitkät. Painoa uroksella voi olla yli 200 kg. Tilalla niitä on useita laumoja. Niitä on helppo kuvata auton lavalta, mutta heti kun eläin hahmottaa ihmisen auton ulkopuolella, koko lauma ottaa ritolat. Tunne on vähän sama kuin kotimaisten kanalintujen kanssa. Autosta metsästäminen olisi liian helppoa.

Yhden päivän omistamme oryxien jahdille. Aamupäivä ei kuitenkaan tuota tulosta, ja vaimokin päättää lounastauolla jäädä ranchille - ja tietysti kamera taskussa. Iltapäivällä löydämme taas lauman ja jalkaudumme. Seuraamme laumaa ja ainakin kaksi kertaa se karkaa edestämme. Laumassa on ilmeisesti uroksia, ja monet niistä ovat vielä aika nuoria. Lopulta lauma pysähtyy, pääsemme pensaiden suojassa näköetäisyydelle ja eläimet liikkuvat sopivasti toisistaan erilleen. Kaatolupa isännältä tulee, osuma lavoille ja Mega pudottaa oryxin niille sijoilleen.

Joudun hetken vielä varmistelemaan päästyämme saaliin viereen, mutta toista laukausta ei tarvita. Kumma kyllä luoti ei ole tullut läpi, mutta härkä kuolee pian. Se on nuorehko, mutta silti sarvien pituus on 80 cm.  Isäntä käyttää taas koko runollisen arsenaalinsa kehuessaan kaatoa videolla. Kuvaus tehdään taas totuttuun etelä-afrikkalaiseen tyyliin, ja trackerikin pääsee mukaan kuviin. Onneksi videokamera sentään on mukana.

Seeprojen perässä

Ensimmäisen reissuni yhdeksi tavoitteeksi oli sovittu seepran kaataminen. Tilalla oli itse asiassa kahden lajin seeproja: vuoriseeproja, jotka ovat harvinaisempia, ja Burchellin seeproja eli tasankoseeproja. Oma valintani oli vuoriseepra. Seeprat ovat todella vaikeita metsästettäviä. Laumaa vetää aina vanha tamma, jota muut seuraavat arvojärjestyksessä. Viimeisenä kulkee hallitseva ori, joka voi myös juosta keskellä laumaa pitämässä järjestystä. Vaikka seeprat saavat tilalla elää rauhallista elämää, oivaltaa vanha tamma äkkiä pelin hengen. Lauma perässä kulkeminen vaatii siis kärsivällisyyttä. Monta kertaa pääsemme lähelle laumaa, nenässä tuntuu tuoreen virtsan haju, mutta sitten kuuluu vain kuminaa kun lauma vaihtaa maisemaa.

Tällä tavoin kulkiessamme seeprojen perässä Hendrik sanoo äkkiä: impala - haluatko ampua. Tiheän pusikon takana on todellakin impalauros ainakin yhden naaraan kanssa - saattaa lähellä olla muitakin saman lauman jäseniä. Sopivassa aukossa ei oikeastaan näy kuin ruskea läikkä, mutta sitten kyykistyn lisää ja eläin hahmottuu tähtäinkiikarissa. Siihen se jää. Osuma on kuitenkin hieman takana, ja eläin on vielä elossa kun juoksemme paikalle. Lähellä on kuitenkin muita laumoja, ja isäntä ei halua turhaa meteliä eli armonlaukausta. Eläin lopetetaan pistämällä.

Pistotapa ja -paikka poikkeaa meillä totutusta. Isäntä käskee ottamaan esiin "sen suuren puukon", vaikka mukanani on aivan tavallisen mittainen suomalainen puukko. Eläintä pistetään kylkiluiden välistä suoraan sydämeen, ja puukkoa kääntämällä katkaistaan myös suuret verisuonet. Trackeri on pistämisessä apuna ja pitää impalaurosta kiinni sarvista. Pistopaikan valinnan määrää itse asiassa suunniteltu trofee: kun metsästäjä haluaa shoulder mountin, ei kaulaa kannata vahingoittaa ja homma on täyttäjälle helpompi. Tämänkään kaadon jälkeen eläintä ei suolistettu puskassa, vaan trackeri lähti hakemaan paikalle autoa, jolla saalis vietiin tilalle käsiteltäväksi. Onneksi kaato tapahtui lähes ajouran päällä.

Seeprankin kaato onnistui lopulta - tavallaan. Ensimmäisen reissun viimeisenä jahtipäivänä pääsimme lähelle vuoriseepralaumaa. Isäntä oli etukäteen varoitellut, että kaadettavan eläimen sukupuolesta ei voi olla varma. Seeproilla eivät sukuelimet näy tavallisesti ulospäin, ja orin voi yrittää tunnistaa paksumman niskan ja käyttäytymisen perusteella. Nyt hän kuitenkin osoitti yhtä eläintä, se on luultavasti ori - ammu. Osuma - ja eläin putoaa polvilleen. Samalla se kuitenkin pomppaa ylös ja häipyy pölypilveen. Jäljitämme sitä pitkään, ja verijälkiä löytyy pitkän matkaa. Lopulta jäljet kuitenkin sekaantuvat muihin seepran jälkiin ja päätämme lähteä tilalle lounaalle.

Iltapäivällä mukana on lisää tilan miehiä ajamassa laumaa. Trackerimme näkee osuman saaneen eläimen kerran seisomassa lauman mukana korvat lurpallaan ja veren valuessa pitkin etujalkaa. Osuma oli kuitenkin liian ylhäällä, eikä se ollut välittömästi tappava. Trackerikään ei päässyt yrittämään ampumista. Olimme koko iltapäivän passissa eräällä harjulla, jonne miehet yrittivät laumaa ajaa. Tuulen suunta ei ollut eduksemme, tai lauma osasi muuten väistää meitä. Tuntikausien väijymisen jälkeen oli pakko lähteä pois, ja kohti kotia. Halpoja lentolippuja ei niin vain vaihdeta toiselle lennolle. Seepra löytyi kuitenkin myöhemmin, ja trofeena on nyt talja olohuoneen lattialla.

Ruma valkohäntägnu

Toisen reissumme kohokohta oli ilman muuta valkohäntägnun kaataminen. Toiselle reissulle oli tietysti pakko lähteä, jos ei muusta syystä niin ainakin siksi, että suomalainen mies ottaa aina "akan" pois. Säkälaukaus seepraan jäi jotenkin kismittämään. Osasyynsä oli kyllä silläkin, että British Airways tarjosi halpoja lippuja Kapkaupunkiin talviloman aikaan. Nytkin Afrikan luonto tarjosi antejaan, mutta eri tavoin kuin etukäteen oli suunniteltu. Olin kauden ensimmäinen metsästäjä ranchilla - kuusi kuukautta riistalaumat olivat saaneet olla omissa oloissaan. Seepran kaatamiseen ei mahdollisuutta kuitenkaan tarjoutunut, mutta muita tapahtumia oli riittämiin.

Sana "gnu" on varmaan ainoa sana suomen kielessä, joka on suora laina hottentottien kielestä. Muutenkin tuntuu siltä, että afrikkalaisten eläinten nimet suomenkielessä ovat joten satunnaisia. Etelä-Afrikassa gnuita on kahta lajia. Suurempi on juovikasgnu, jonka nimitys englanniksi on blue wildebeest. Se on niin musta että näyttää siniseltä ja ihopoimut kyljissä tekevät siitä raidallisen. Arempi ja harvinaisempi on kuitenkin valkohäntägnu, jota siellä kutsutaan nimellä black wildebeest. Nimi tulee ilmeisesti eläimen mustasta naamasta. Harja ja häntä ovat valkoiset, ja siitä suomalainen nimi. Tässäkin tapauksessa valitsin siis harvinaisemman.

Maaliskuu on hieman liian kuumaa aikaa metsästykseen, eläimet eivät liiku. Olimme koko päivän kävelleet turhaan seeproja hakien. Auringon ollessa jo matalalla trackerini huomaa äkkiä yksinäisen urosgnun. Tyypillisesti urokset viettävät aikansa erossa naaras- ja vasalaumoista lisääntymisaikaa lukuunottamatta. Lähestyimme pensaston suojassa avointa dolomiittivajoamaa, josta käytetään nimitys "pan". Se on todellakin kuin muurinpohjalettupannu, jossa kasvaa lyhyttä ruohoa, ja eläimet oleskelevat usein tällaisilla paikoilla. Siellä seisoi nyt yksinäinen valkohäntägnu-uros. Se heilutti häntäänsä, mutta ei saanut vainua meistä. Paha kyllä se seisoi vinosti meihin päin, takapuoli näkyi selvästi.

Trackeri asetti tukikepit, ja tähtäsin ja tähtäsin. Lopulta gnu käänsi päätään hieman enemmän oikealle, ja laukaisin oikean etujalan taakse. Härkä pinkaisi juoksuun, ja me perään parinsadan metrin matkan. Saalis pysähtyi meihin nähden samaan asentoon, heilutti häntäänsä hermostuneesti ja käänsi päätään meihin päin. Uusi osuma lähes samoille sijoille, ja se riitti. Eläin yritti vielä pinkaista juoksuun, mutta kierähti oikealle kyljelleen ja putosi siihen.

Tuo kierähdys oli kuitenkin harmillinen. Päästyämme saaliin luokse näimme heti, että siltä puuttui oikeanpuoleinen sarvi. Osoittautui, että härkä oli vanha, ja sillä oli takanaan varmaan monet tappelut. Niinpä isäntä arvioi, että toinen sarvikin oli niissä kahinoissa jäänyt sille tielleen. Onneksi trackeri kävi seuraavana päivänä vielä kaadon tapahtumapaikalla - mikä minusta oli todella uskomaton suoritus alueen laajuus huomioon ottaen. Hän löysi eläimen alle katkenneen sarven, ja nyt kaikki on kiinni täyttäjänammattitaidosta - saako hän sarven korjattua paikalleen. Joka tapauksessa rumaa gnun naamaa emme tule näkemään, sillä trofeeksi tehdään sarvet ja koko nahka, flat skin.

Trofeet

Kaadon jälkeen alkaa keskustelu siitä, minkälaisen trofeen metsästäjä haluaa. Ruho käsitellään toiveiden mukaan. Useimmiten metsästäjän toive on "shoulder mount", eli nahka katkaistaan etujalkojen takaa. Metsästäjä saa sitten seinälleen pään sarvineen ja kaula on kokonaisuudessaan mukana rintaan saakka. Peruskäsittely tilalla kestää noin kuukauden, ja sen jälkeen trofeet lähetetään varsinaiselle täyttäjälle. Metsästäjä voi valita paikallisen täyttäjän tai lähetyttää työn tehtäväksi kotimaahansa. Johannesburgilaisessa yrityksessä trofeiden valmistus kesti vuoden, mutta tulos on erinomainen. Todennäköisesti hintataso on siellä alhaisempi kuin meillä tai Keski-Euroopassa, jossa toimitusajat ovat nopeammat.

Shoulder mountista jää jäljelle eläimen takanahka ja häntä. Tämäkin nahanpala on omiaan vaikkapa takan edessä. Metsästäjän toiveiden mukaan voidaan tietenkin trofeeksi tehdä pelkästään sarvet, jolloin koko nahka, "flat skin", jää ehjäksi. Seeprasta yleisin trofee on lattialle levitettävä talja, joka käsitellään valmiiksi tätä käyttöä ajatellen. Amerikkalaiset suosivat pienemmistä antiloopeista "full mount" -käsittelyä. Eläin täytetään siis kokonaisena. Niitä varten amerikkalaisilla on sitten trofeehuoneet - niinpä niin. Käsiteltyjen trofeiden tuonti kotimaahan onnistuu ongelmitta, mutta tästäkin onnesta valtio ottaa osansa - arvonlisäveron tullauksen yhteydessä.

Mitä jätin kertomatta

Metsästyksen yhteydessä ei kannata puhua rahasta. Lentäminen Etelä-Afrikkaan ei ole halpaa. Tämänvuotisen matkan lennot onnistuimme ostamaan British Airwaysin tarjouksina, joten hintaluokka oli sama kuin hiihtomatkan Alpeille. Kustannuksia tulee lisäksi autonvuokrauksesta - joka toimii siellä todella hyvin - tai paikallisesta liikkumisesta muuten. Matkailijalle Etelä-Afrikka on edelleen halpa maa. Itse metsästyksestä joutuu tietenkin maksamaan, mutta käsitykseni mukaan Etelä-Afrikan tasavallassa metsästäminen on halvempaa kuin hieman pohjoisempana esim. Botswanassa tai Keniassa, joissa tarjolla on vieläkin suurempaa riistaa, mm. puhveleita.

Jätin kertomatta niistä puuduttavista tunneista auton lavalla, kun sopivia laumoja ei löytynyt. En kertonut myöskään tuntikausien puhumattomista kävelymatkoista, kun kuduja ei löytynyt. Toisen reissumme viidestä jahtipäivästä käytettiin kolme kudujen etsimiseen. Kolme kertaa kudu oli kiikaritähtäimen ristikossa - ja kerran ammuin ohi. Jätin kertomatta myös hiipivästä nestevajauksesta, joka sitten aiheutti pyörtymiskohtauksen paluulennolla. Ison vesipullon pikatankkauksella tokenin kuitenkin taas elävien kirjoihin. Työpaikkalääkäri neuvoi jälkeenpäin, että kuumassa ja kuivassa tuulisessa ilmastossa viisi litraa vettä päivässä olisi ollut oikea määrä juotavaksi. Mutta, mitäpä näistä - seuraavaa reissua varten olemme taas viisaampia. Kaiken kaikkiaan tällaisien metsästysmahdollisuuksien jälkeen voi olla vain tyytyväinen. Niinpä metsästäjän naama loistaa kuin naantalin aurinko.