Tämänpäivän mielikuvaamme Afrikan luonnosta hallitsevat safarinäkymät luonnonpuistoista. Turisteille kiinnostavimpia ovat suurimmat eläimet, norsut, sarvikuonot, leijonat, kirahvit ja kenties gepardit. Jos joku ajattelee metsästystä, tulee helpoimmin mieleen savanni ja siellä vaeltavat kymmentuhantiset seepra- ja gnuantilooppilaumat. Savannilla hellekypäräpäiset valkoiset metsästäjät kellistävät kymmeniä eläimiä päivässä maasturin lavalta ampuen.

Tällaista Afrikkaa ei vain ole olemassakaan. Suuri osa käyttökelpoisesta maasta on maatalouskäytössä, ja villieläinlaumat ovat saaneet väistyä. Suuria laumoja löytyy vain kansallispuistoista, ja niiden alueella ei yleensä metsästetä. Silti Afrikasta löytyy hyvät mahdollisuudet sivistyneeseen ja hallittuun metsästykseen.

Itse olen käynyt kolme kertaa metsällä Etelä-Afrikan tasavallassa, toukokuussa 1996,   maaliskuussa 1998 ja viimeksi heinäkuussa 1999. Kohteena on ollut kaksi yksityistä metsästysranchia, jotka molemmat sijaitsevat Ghaapin ylängön reunalla, keskellä tasavaltaa.

Kaikilla kolmella reissulla olen käynyt Wildspan-tilalla. Sitä lähinnä oleva kartasta löytyvä paikka on Campbellin kylä, jonne Johannesburgista on matkaa yli 600 kilometriä. Kapkaupunkiin etäisyyttä tulee lähes tuhat kilometriä. Kylä on noin sata kilometriä Kimberleyn timanttikaupungista länteen. Kimberleyssä on lähin lentokenttä.

Toinen ranchi on nimeltään Pniel, ja se sijaitsee lähempänä Kimberleytä, noin 30 km siitä luoteeseen.

Korkeutta merenpinnasta on noin 1200 metriä, ilmasto on kuiva ja maasto on ruohikkoylänköä. Kalaharin autiomaan reunalle on matkaa 200-300 kilometriä, ja eläimistössä näkyy Kalaharin vaikutusta.

Parasta metsästysaikaa on sikäläinen talvi huhtikuusta lokakuuhun. Trofeemetsästys on kuitenkin mahdollista läpi vuoden, koska vain uroksia metsästetään. Kesällä metsästystä rajoittaa lähinnä yli neljäänkymmeneen asteeseen nouseva päivälämpötila, eivätkä paikallisetkaan normaalisti metsästä silloin. Talviaikaan päivälämpötila nousee parinkymmenen asteen paikkeille, ja yöt ovat ylängöllä viileitä, jopa pakkasasteita voi olla.

Metsästys ja aseet

Vaikka metsästys tapahtuu yksityisillä mailla, on se tarkkaan säänneltyä. Ulkomaalainen metsästäjä tarvitsee metsästysluvan, vaikka sen kirjoittaminen onkin muodollisuus. Etelä-Afrikassa lain mukaan ulkomaisen metsästäjän mukana on aina oltava paikallinen ammattimetsästäjä, vaikka useimmiten keskeinen metsästyksen onnistumisen varmistaja onkin jäljittäjä, trackeri.

Yksityisillä tiloilla paikalliset metsästäjät voivat metsästää kaksin trackerin kanssa. Ulkomaalaisille metsästys on aina trofeemetsästystä, lihat jäävät isännälle. Tietenkin tilalla tarjotaan riistaa vieraille.

Kaikki kaadetut eläimet raportoidaan luonnonsuojeluviranomaisille. Oman aseen maahan tuominen on helppoa ja väliaikaisen turistiaseenkantoluvan saa tullessa lentokentällä. Pois lähdettäessä ase on vastaavasti ilmoitettava. Myös maan sisäisillä lennoilla aseen kuljettaminen onnistuu sujuvasti. Ainoa muistettava asia on se, että asetta ei ilmoittamatta saa panna muiden matkatavaroiden joukkoon, vaan se on aina erikseen annettava turvakuljetettavaksi.

Isäntä, tila ja eläimet

Isäntämme Wildspanissa on todellinen luontofilosofi, jo eläkeikään ehtinyt Hendrik van Eck. Alueella hänet tunnetaan miehenä, joka ei tapa käärmeitäkään, mutta silti hän pitää metsästystilaa ja on itse ammattimetsästäjä. Hänen keskeisenä ajatuksenaan on luonnon tasapaino, jossa jokaisella eläimellä on oma paikkansa. Tilan tuotot tulevat varsinaisesti lampaista ja vuohista, villiriistan pitäminen ja metsästys ovat sivuelinkeino.

Alueella suurin luontainen petoeläin on caracal, ilveksen kokoinen kissa. Koirapedoista suurimpia ovat ketut, ja näimme usein pieniä aavikkokettuja, lepakko-korvaisia kettuja. Ihmisen on siis otettava petoeläimen rooli, sillä tila pystyy luonnollisella tavalla ilman keinoruokintaa antamaan ravinnon vain tietylle määrälle eläimiä. Eläimille pidetään vettä saatavilla, ja lisäksi niille annetaan mineraaleja suolan muodossa. Kaikki tilalla metsästettävät eläimet lisääntyvät luontaisesti, mutta tilan eläinkanta ei kokonaan tietenkään ole alueen omaa, vaan vuosikymmenien aikana isännän suunnitelmalliseen hankintaan perustuvaa. Hendrik aloitti luonnonvaraisten eläinten hoivaamisen jo nuorena kotitilallaan, jonka hän myöhemmin lunasti isältään. Kaupallista metsästystä tilalla on harjoitettu parikymmentä vuotta. Tilan emäntä Giovanna sanoo, että Hendrik varmaan metsästää kuolemaansa asti – hän taitaa jo nyt olla Etelä-Afrikan iäkkäin ammattimetsästäjä.

Tositoimissa

Jo ensimmäisenä metsästyspäivänä näkee, kuinka monipuolinen tilan eläimistö on. Metsästäjät kuljetetaan jahtialueelle pick-upin lavalla, josta näkee hyvin ympärille joka suuntaan. Auto kulkee hämmästyttävän hyvin ajourilla, joita tuskin näkee, ja joskus ajetaan pelkässä ruohikossa. Trackeri on kuskina, isäntä on vieraiden kanssa lavalla ja koputtaa kopin kattoon kun pitää pysähtyä. Piikkipensaiden oksia pitää auton lavalla joskus varoa, piikki voi repäistä vauhdissa ilkeästikin.

Metsästys on reilua metsästystä jäljittämällä ja hiipimällä. Ulkomaalaiselle antilooppien jäljet ovat yhtä sekamelskaa. Trackeri erottaa hämmästyttävän tarkasti jäljistä eri lajit ja jopa sukupuolen. Antiloopit tekevät juostessaan monimetrisiä loikkia, mutta nekään eivät estä jälkiä löytymästä. Kokenut trackeri näkee jäljistä heti myös sen, kuinka eläin on liikkunut, onko se juossut tai hypännyt. Suuren kudu-antiloopinkin jäljet ovat hämmästyttävän pienet. Hirvenkokoinen eläin ei tarvitse kovalla maalla suuria sorkkia. Jopa 900:n kilon painon saavuttava hirviantilooppi on tilan suurin riistaeläin, ja senkin kavionjäljen pituus on vain 11-14 cm.

Ensimmäinen metsästyspäivä alkaa ampumaradalla. Muutamalla kohdistuslaukauksella todetaan, että ase käy lentomatkan jälkeen niin kuin pitääkin. Hendrik esittelee suosittelemansa ampumatavan: kahden toisiinsa kiinnitetyn pitkän kepin muodostaman tuen. Kaatotilanteet eivät yleensä ole kovin nopeita, siinä isäntä tai trackeri ehtii hyvin asettaa tuen valmiiksi metsästäjälle samalla kun sopiva kaadettava eläin valitaan. Trofeiksi tavoitellaan tietenkin suurisarvisia uroksia. Usein sydän pamppaillen alkanut tähtäystilanne päättyy kuitenkin siihen, että lopullista ampumislupaa isännältä ei tule – sopivaa urosta ei löydy. Eläimen on oltava sellaisessa asennossa, että kaato onnistuu, eikä keskellä laumaa seisovaa eläintä tietenkään ammuta.

Monilla antilooppilajeilla myös naarailla on sarvet, ja ainakin ulkomaalaiselle eläimen sukupuolen nopea tunnistaminen on vaikeata. Hyppyantilooppinaaraan sarvet saattavat olla pitemmät kuin uroksella, mutta ne ovat ohuemmat. Sarvipäisiä naaraita on myös hirviantiloopeilla, keihäsantiloopeilla, lehmäantiloopeilla, valkopääantiloopeilla ja gnuilla, joita tilalla on kahta lajia: juovikkaita ja valkohäntäisiä. Impaloilla ja kuduilla naaraat ovat sarvettomia.

Kaatotilanteita on tietenkin sitä useammin, mitä vähemmän metsästäjä valikoi. Kokeneelle metsästäjälle saattaa kelvata vain pari lajia, ja niistäkin vain tietyt mitat täyttävä trofee – kaikki muut kun ovat jo "kotona". Ensimmäisellä metsästyskerralla aloitus oli siis helppo – lähes kaikki tarjolla ollut kelpasi. Tietenkin tavoiteltavista kaadoista oli monet kerrat keskusteltu isännän kanssa etukäteen alkaen ensimmäisestä buukkauksesta faxilla. Mutta ainahan sattumallekin pitää antaa osansa. Kohdalleni osui lehmäantilooppi – cape red hartebees. Olimme kulkemassa loivasti ylöspäin nousevaa rinnettä, ja pensaiden takaa paljastui antilooppilauma. Hiljaa muutama askel eteenpäin, ase tuelle – ja kaato. Etäisyyttä oli ehkä sata metriä, ja luodin iskemä kuului selvästi. Käyttämäni sakolainen 9,3 mm:n luodikko on tehokas tältä etäisyydeltä. Osuma oli hieman vinosti läpi keuhkoista, toista laukausta ei tarvittu. Sitä olisi ollut vaikea saadakaan, sillä jäin jännittyneen hölmistyneenä katsomaan eläimen kaatumista, vaikka ase olisi välittömästi pitänyt ladata uudelleen. Siitä oli isäntä moneen kertaan muistuttanut.

Tämän jälkeen alkoi varsinainen näytelmä. Eläin aseteltiin hyvään asentoon käyttäen oksanhankoja tukena, sitten kaataja eläimen taakse aseensa kanssa, ja kuvaus käyntiin. Trofeekuvauksesta on siellä kehitetty varsinainen taiteenlaji, ja isäntämme osoittautui varsinaiseksi mikrofoniääneksi. Videoselostuksesta ei kehuja puutu, mutta heti kymmenen katselukerran jälkeen ymmärsin, että se taitaa olla tapana sielläpäin. Luonnollisesti tavallista valokuvafilmiä poltetaan riittävästi.

Isännällä ei ollut mitään kiirettä pistää tai teurastaa eläintä. Hän totesi, että keuhkolaukauksen jälkeen veri on keuhkoissa, eikä eläimen avaamiseen maastossa ole syytä. Vaikka lämpötila on yli 20 astetta, parasta on kuljettaa ruho tilalle ja käsitellä siellä. Kuvausseremonioiden jälkeen trackeri lähti hakemaan autoa, ja ajaa kolisteli paikalle. Sitten saalis lavalle, metsästäjät mukaan ja tilalle. Ruhon käsittely on tilan työntekijöiden asia, ja Hendrikin opettamat miehet ovat kuulemma taitavampia kuin isäntänsä. Ruhon käsittely on asiallista, miehet käyttävät suojavaatteita, tarvittava raikas vesi on käytettävissä, ja lihan riiputusta varten on omat tilansa, jonne kärpäset eivät pääse. Lihat säilytetään pakastettuina, ja ruhon kaikille osille löytyy käyttöä.

Talo ja huonekalut

Van Eckin suku on asuttanut tilaa yli sata vuotta. Talo ei ole ensimmäinen tilalle rakennettu, mutta useita kymmeniä vuosia vanha kuitenkin. Julkisivu on hollantilaistyylinen, seinät valkoiseksi rapatut. Oman tunnelmansa talolle antavat pieniruutuiset teräskarmiset ikkunat ja ovet. Metsästäjät asuvat perheen vieraina, ja asumistaso on ensiluokkainen. Kylpyhuone kuuluu jokaiseen makuuhuoneeseen, ja juomakelpoinen vesi tulee porakaivosta.

Huonekalut ovat kuin suoraan Kimberleyn museosta. Materiaalit ovat mustaa ja keltaista puuta. Tuolien ja sohvien istuinosat on punottu valkoisista nahkahihnoista. Isännän trofeita on sijoiteltu sopivasti halliin antamaan oikeaa tunnelmaa. Paikallisten taiteilijoiden työt kertovat isäntäväen kulttuuriharrastuksesta. Esillä on sekä uudempaa että vanhempaa taidetta. Isäntämme kansanedustajauralta muistona on komea heimopäällikön muotokuva.

Talosta löytyy myös vanhoja bushmannien metsästysesineitä. Isännän geologiaharrastuksesta kertovat erilaiset kivinäytteet. Pihalle on tuotu kivenlohkare, jonka pintaan bushmannit ovat vuosituhansia sitten hakanneet riittikuvioitaan. Pihalla on suojassa myös isännän viljelemiä harvinaisten endogeenisten kasvien taimia, jotka hän aikanaan palauttaa luontoon.

Bushmannit, Livingstone ja timantit, viinit

Alueen luonto on sellaista, että ruohikko-pensaikkomaastossa ei synny humusta. Niinpä kaikki vuosituhansia vanhat elämisen jäljet ovat aivan maan pinnassa. Kesken jahdin Hendrik saattaa näyttää muutamasta kivestä kerättyä suojusta, jonka takana bushmanni kauan sitten – jopa tuhansia vuosia sitten – vaani hyppyantilooppia. Välillä hän pysäyttää metsästyksen ja näyttää maassa pieniä kiven kappaleita. Ne osoittautuvat alkeellisiksi laavakivestä hakatuiksi käsikirveiksi. Niitä saa kyllä katsella ja kokeilla, mutta ne jätetään paikoilleen niille sijoilleen, joilla ne ovat tuhansia vuosia olleet.

Myöhempien kulkijoiden jättämät pullonsirpaleet ja ruostuneet säilykepurkin jätteet kyllä kerätään pois. Hendrik haluaa palauttaa alueen täydelliseen luonnontilaan. Kerran hän pysäytti meidät ja näytti suurta kantoa maassa. Kuivassa ilmastossa kanto ei lahoa, korkeintaan ravistuu. Kannot ovat ajalta, jolloin silloiset maanomistajat tienasivat helppoa rahaa hakkaamalla kaiken puuston kaivospölkyiksi Kimberleyn timanttikaivoksille. Vaikka hakkuista on kulunut lähes sata vuotta, ei vastaavankokoisia puita alueella vieläkään ole. Ihminen on osannut riistää luontoa ennenkin, Hendrik sanoo.

Olemme syvällä maaseudulla, mutta alueella on yllättävä historiansa. Campbellin kirkon lähellä lähetysasemalla Livingstone tapasi tulevan vaimonsa Mary Moffatin. Lähellä on Griquatown, joka on saanut nimensä monirotuisesta heimosta, joka aikanaan piti alueella omaa tasavaltaansa 1800-luvun alussa. Englantilaiset lähetyssaarnaajat pystyttivät alueelle lähetysaseman 1802. Kaikki nämä vaiheet on taltioitu alueen museoihin.

Eniten aluetta on kehittänyt timanttien löytyminen. Kimberley kasvoi timanttien ympärille, ja ilman timantteja ei metsästäjäkään voi paikalta lähteä – tai siis metsästäjän vaimo. Korujen muotoilu saattaa poiketa totutusta, mutta timantteja on sitäkin enemmän – tai ne ovat suurempia. Korujen hintataso on kohtuullinen, selvästi halvempi kuin vaikkapa Johannesburgin lentokentällä.

Läheisessä Douglasin kaupungissa on kasteluun perustuvaa maanviljelystä. Vesi tulee Vaal-joesta, ja myös viiniköynnökset viihtyvät alueella. Viinit eivät kylläkään ole yhtä kultivoituja kuin esimerkiksi lähempänä Kapkaupunkia, mutta jälkiruokaviinit kelpaavat kyllä tuomisiksi. Aito tuominen on myös biltong, kuivattu ja maustettu liha, jota tehdään naudanlihasta, antiloopinlihasta tai vaikkapa strutsinlihasta.

Trofeet

Kaadon jälkeen alkaa keskustelu siitä, minkälaisen trofeen metsästäjä haluaa. Ruho käsitellään toiveiden mukaan. Useimmiten metsästäjän toive on "shoulder mount", eli nahka katkaistaan etujalkojen takaa. Metsästäjä saa sitten seinälleen pään sarvineen ja kaula on kokonaisuudessaan mukana rintaan saakka. Peruskäsittely tilalla kestää noin kuukauden, ja sen jälkeen trofeet lähetetään varsinaiselle täyttäjälle. Metsästäjä voi valita paikallisen täyttäjän tai lähetyttää työn tehtäväksi kotimaahansa. Johannesburgilaisessa yrityksessä trofeiden valmistus kestää vuoden, mutta tulos on erinomainen. Todennäköisesti hintataso on siellä alhaisempi kuin meillä tai Keski-Euroopassa, jossa toimitusajat ovat nopeammat.

Shoulder mountista jää jäljelle eläimen takanahka ja häntä. Tämäkin nahanpala on omiaan vaikkapa takan edessä. Metsästäjän toiveiden mukaan voidaan tietenkin trofeeksi tehdä pelkästään sarvet, jolloin koko nahka, "flat skin", jää ehjäksi. Seeprasta yleisin trofee on lattialle levitettävä talja, joka käsitellään valmiiksi tätä käyttöä ajatellen. Amerikkalaiset suosivat pienemmistä antiloopeista "full mount" –käsittelyä. Eläin täytetään siis kokonaisena. Niitä varten amerikkalaisilla on sitten trofeehuoneet – niinpä niin. Käsiteltyjen trofeiden tuonti kotimaahan onnistuu ongelmitta, mutta tästäkin onnesta valtio ottaa osansa – arvonlisäveron tullauksen yhteydessä.

Mitä jätin kertomatta

Metsästyksen yhteydessä ei kannata puhua rahasta. Lentäminen Etelä-Afrikkaan ei ole halpaa. Tämänvuotisen matkan lennot onnistuimme ostamaan British Airwaysin tarjouksina, joten hintaluokka oli sama kuin hiihtomatkan Alpeille. Kustannuksia tulee lisäksi autonvuokrauksesta – joka toimii siellä todella hyvin – tai paikallisesta liikkumisesta muuten. Matkailijalle Etelä-Afrikka on edelleen halpa maa. Itse metsästyksestä joutuu tietenkin maksamaan, mutta käsitykseni mukaan Etelä-Afrikan tasavallassa metsästäminen on halvempaa kuin hieman pohjoisempana esim. Botswanassa tai Keniassa, joissa tarjolla on suurempaakin riistaa, mm. puhveleita.