Maanpuolustustiedotuksen Suunnittelukunnan tutkimukset

Koko kansan maanpuolustustahto

Alla olevassa kuviossa esitetään pitkä aikasarja vastauksista, jotka on saatu kuvion yläosassa olevan otsikon kysymykseen. Tämän kysymyksen sanamuoto on suoraan käännetty ja lainattu Ruotsista, jossa tämäntyyppistä tutkimusta alettiin tehdä aika pian toisen maailmansodan jälkeen. Kuten kuviosta ilmenee, aikasarjan ensimmäinen tulos Suomessa on vuodelta 1970.

Kuvion vasempaan laitaan on merkitty muutamia poliittisen historiamme keskeisiä vaikuttavia ajankohtia, joista mielestäni selkeästi nähdään, että suomalaisten maanpuolustustahto on vahvasti yhteydessä maailmanpolitiikan liikkeisiin. 1970-luvulla maanpuolustustahto mateli alamaissaan, ehkä silloin korkeintaan puristeltiin nyrkkiä taskussa eikä uskallettu näyttää tai ilmaista todellista mielipidettä. Neuvostoliiton kaatuminen ja kylmän sodan päättyminen antoi sitten suomalaisillekin uskoa omaan onnistumiseen myös maanpuolustuksessa. Myös EU:n jäsenyyden voidaan tulkita vahvistaneen maanpuolustustahtoa. 2000-luvulla näin mitattu maanpuolustustahto on selvästi vakiintunut, kolmen viimeksi tutkitun vuoden maanpuolustustahtoisten osuus on jopa täsmälleen sama.

Seuraavassa kuviossa tarkastellaan kansalaisten näkemyksiä puolustusvoimille myönnettävistä varoista vuosien varrella. Suhdanteet menevät ja tulevat, ja ne näyttävät vaikuttavan myös kansalaisten näkemyksiin vaikka talouden suhdanteilla ei välttämättä ole mitään yhteyttä maanpuolustuksen tarpeellisuuteen. Vuosi 2006 näyttää toistaiseksi jäävän huippuvuodeksi kun vuoden 2007 talouden näkymät ovat jo heikompaan suuntaan.

Rahat ja maanpuolustus

Kuviossa on merkitty useitakin maailmanhistorian tapahtumia, joilla näyttää olevan yhteyttä siihen, kuinka kansalaiset olisivat halunneet puolustusvoimien määrärahoja lisätä tai vähentää. Tsekkoslovakin kriisi eli Varsovan liiton joukkojen toteuttama ns. Prahan kevään tukahduttaminen vaikutti selvästi kansalaisten haluun antaa lisää omille puolustusvoimille, mutta päälle tuli pian ensimmäinen öljykriisi. Sen aikana sammutettiin Helsingissä katuvalot ja useimmat mainosvalot, mutta onneksi aika pian huomattiin, että ei maailma tähän pääty. Kansalaiset kuitenkin taas halusivat rahat jonnekin muualle kuin puolustusvoimiin.

Erityisesti 1990-luvun laman pahimpina vuosina puolustusvoimille menevät rahat nähtiin vaihtoehtoina sosiaaliturvan ja muiden "parempien" tavoitteiden rahoittamiselle, eikä puolustusvoimien budjettia haluttu ainakaan kasvattaa. Itse olen aina halunnut kommentoida tätä sanomalla, että sotilaallinen turvallisuus kuitenkin loogisesti ja myös ajallisesti edeltää sosiaalista turvallisuutta. Tilanteessa (esim. alá Tshetsenia), jossa turvallisuus on Kalasnikovin piipussa ei mitään sosiaalista turvallisuutta ole.

Puolustusvoimille ollaan mieluiten myöntämässä lisää rahaa silloin kun taloudessa menee hyvin, nousukauden huipulla. Vuonna 2006 oli juuri sellainen tilanne, ja puolustusvoimille oli lisää rahaa myöntämässä jopa 44 % kansalaisista. Nousukausiväitteeni tueksi olen tehnyt asiaa kuvaavan graafin tänne. Uusin mittaus näyttää edelleen tukevan väitettäni - taloudessa ollaan jo käännytty laskusuuntaan.

Kaiken kaikkiaan keskustelu maanpuolustuksen tarvitsemista rahoista ja NATO-liittymisestä taitaa olla kansalaisten mielessä yhtä sykkyrää - ainakaan yhtä ja selkeää näkemystä ei löydy. MTS:n vuoden 2007 tutkimuksen mukaan selkein uhka turvallisuudelle ei enää olekaan sotilaallinen vaan taloudellinen - suomalaisten yritysten omistuksen siirtyminen ulkomaille. Kansalaiset perustanevat näkemyksensä konkreettisiin tapahtumiin, vaikka mitään hyppäyksenomaista muutosta ei ole tapahtunut. Hyppäys sen sijaan on tapahtunut kansalaisten mielipiteissä siitä, että EU nähdään selvästi aikaisempaa voimakkaammin turvallisuutemme takaajana. Tässä en halua ottaa kantaa siihen, että todellisuudessa EU:lla sellaisenaan ei ole käytettävissään todellista sotilaallista voimaa kriisien ratkaisemiseen. 

Kansalaisten näkemys ulkopolitiikan hoidosta

Muutos näyttää verraten tasaiselta, ja on yhteensä yksitoista prosenttiyksikköä. Tämä on enemmän  kuin  tutkimuksen virhemarginaali kolme prosenttiyksikköä suuntaansa. Tuloksen perusteella ei suuria lööppeja kannata tehdä, mutta silti voi ihmetellä, että asiaa ei lainkaan ole mediassa raportoitu.

Politiikassa on joskus niin, että asiat ratkeavat "itsestään" esimerkiksi hallituksen vaihdoksen myötä. Vuoden 2007 tutkimuksessa ulkopolitiikan hoitoon tyytyväisten osuus on kääntynyt kasvuun, uusi osuus on 84 %. Ilmeisesti ainakin jotkut Kokoomuksen kannattajat olivat tyytyväisempiä ulkopolitiikan hoitoon ja parantuneisiin USA-suhteisiin. Vuonna 2008 tyytymättömien osuus näyttää taas kasvaneen.

Puolueet ja yleinen asevelvollisuus

Pilapiirtäjä Kari Suomalainen piirsi Kokoomuspuolueen aina sotilaskypärä päässä, mutta nykykokoomukselaiselle tuo kuvaus ei enää kovin hyvin sovikaan. Lujimpia nykyisen asevelvollisuusjärjestelmän kannattajia vuonna 2006 olivat mittausajankohdan kaksi päähallituspuoluetta, Keskusta ja SDP. Keskustalaisten kannatukseen saattaa tietenkin vaikuttaa lisäksi se, että puolustusministeri oli keskustalainen. Sama asetelma jatkui kuitenkin vuoden 2007 tuloksissa, joista on kuva alla.

Vähiten nykyistä järjestelmää kannattavat Vihreitä äänestävät ihmiset ja kannatuksen suunta näyttää alenevalta. Vuonna 2007 nykyjärjestelmän kannattajia oli enää 49 % Vihreiden kannattajista. Vihreät näyttävät siirtyvän kannattamaan palkka-armeijaa aikaista enemmän ja ovat aika lailla yksin tässä mielipiteessään ainakin vuoden 2007 tuloksen mukaan.

Vasemmistoliiton kannattajien tulokset näyttävät mielenkiintoisilta: heidän joukossaan palkka-armeijan kannatus on vähentynyt ja nykyjärjestelmän kannattajien osuus on lisääntynyt. Samansuuntaisia mielipiteitä ovat esittäneet eräät vasemmistoliiton poliitikotkin. Vasemmistoliitossa näytetään kannattavan kansanarmeijaa ja kansan Yleisradiota.

Kahden vuoden mittaustuloksen perusteella näyttää kuitenkin yleistäen siltä, että Vihreiden ja Vasemmistoliiton kannattajilla on samansuuntaiset näkemykset yleisestä asevelvollisuudesta.

Kokoomuksen kannattajien suhtautuminen on todella mielenkiintoinen, ja sen  ymmärtää ehkä Ruotsissakin menossa olevan ajattelumallin mukaan. Ruotsissa viime vaaleissa valtaan päässyt porvariallianssi ilmoitti jo vaaliohjelmassaan, että yleisestä asevelvollisuudesta luovutaan ja maanpuolustuksessa korostetaan ammatillisuutta ja kansainvälisten tehtävien vaatimuksia. Perusteena on liberalistinen ajatusmalli siitä, että armeijan tapainen organisaatio vähentää yksittäisen kansalaisen vapautta. Kansalaisen on yksin saatava päättää tekemisistään. Kokoomuksen kannattajien mielipide on muuttunut muutamassa vuodessa voimakkaasti. Vuoden 2004 tutkimuksessa heistä vielä 83 % kannatti yleistä asevelvollisuutta, vuonna 2005 osuus oli 78 %, vuonna 2006 66 % ja nyt siis 65 %.

Ruotsiin verrattuna Vasemmistoliiton kannattajien ajattelu on kenties muuttumassa samaan suuntaan. Kiivainta keskustelua Ruotsissa yleisen asevelvollisuuden puolesta on käynyt sikäläinen vasemmistolainen nuorisoliitto. Sen mielestä kansanarmeija on ainoa tapa säilyttää maanpuolustus koko kansan asiana ja vähentää yhteiskunnan militarisoitumista. Suurta ammattisotilaiden määrää Ruotsiin ei tämän ajattelun mukaan haluta.

Turvattomuuden tunne - eikö se koskaan poistu?

Ulkoinen turvallisuus on usein kuitenkin oman maan viranomaisista riippumaton asia, siihen pitää vain yrittää sopeutua silloin kun erilaiset uhat ja häiriötekijät kasvavat. MTS on seurannut kansalaisten turvallisuuden tunnetta 1990-luvun alusta alkaen.

Koko 1990-lukua sävytti ulkoisen turvallisuuden mielessä ainakin tilanne Balkanilla. Kuvion ensimmäisissa vuosissa näkyy Neuvostoliiton kaatumiseen johtanut kehitys, ja sitä seurannut tietty Baltian maita koskeva epävarmuus. Varsinaiset kriisit olivat kuitenkin Jugoslavian raunioilla. Ensin Bosnian sota ja sitten sota - tai sissisota - Kosovossa. Kosovon sota päättyi NATOn hyökkäykseen, joka toteutettiin pääasiassa ilmapommituksin. Bosnian sota näyttää MTS:n tulosten mukaan heijastuvan suomalaisten turvattomuuden kokemuksessa, mutta Kosovon sota ei enää niinkään. Vasta pommitusten vuonna 1999 olonsa turvattomaksi kokevien osuus kasvoi.

Seuraava ihmisten ulkoisen turvallisuuden kokemista järkyttävä tapahtuma oli terrorihyökkäys New Yorkiin ja Washingtoniin 11. syyskuuta 2001. Tutkimuksen kannalta valitettavasti tuon vuoden syksyllä MTS:n tutkimusta ei tehty, mutta näyttää siltä, että lokakuussa 2001 aloitettu hyökkäys Afganistaniin vaikuttaa turvattomuuden kokemiseen vielä seuraavanakin vuonna voimakkaasti.

Syksyn 2002 mittaus antaa tulokseksi toistaiseksi 2000-luvulla mitatun turvattomuuden kokemisen suurimman arvon, mutta sen jälkeenkään ei turvattomuuden tunne ole voimakkaasti laskenut - Afganistania seurasi USA:n hyökkäys Irakiin ja levottoman tilanteen pitkittyminen siellä. Kuvioon onkin piirretty arvionvarainen trendiviiva vuodesta 1998 lähtien. Tämä trendi näyttää selvästi johtavan turvattomuuden tunteen lisääntymiseen päin - mahdollisesti myös lähivuosina.

Tätä MTS:n mittaustapaa voi kyllä moittia siitä, että se ei tavallaan ota lainkaan kantaa siihen, millainen kansalaisten kokema turvallisuustilanne on juuri nyt. Perusolettamuksena on - ilman mitään perusteltua syytä - se, että tilanne olisi hyvä, ja mitataan vain muutosta huonompaan tai parempaan, ja samalla annetaan vastaajalle myös vaihtoehto "ei eroa nykyiseen".

Lue tästä lisää turvallisuuden tai turvattomuuden tunteesta. Täältä löytyy vastaava tutkimustulos Ruotsista.

Ihmisten epäloogisuus ja tarve puolustaa maata

Näyttää siis siltä, että osa suomalaisista - ja korostuneemmin nuoret ja naiset - olisivatkin halukkaita poistumaan maasta sotatilanteessa, vaikka monet heistä ovatkin sitä mieltä, että maata pitäisi puolustaa vaikkapa asein. Suomen joutuessa sotatilanteeseen yli 750 000 ihmistä haluaisi poistua maasta. Sen massan kuljettamisessa autolautat saavat kyllä tehdä reissun reissun perään!

Mielestäni tämä kuvaa sitä, kuinka epäjohdonmukaisesti ihmiset sittenkin ajattelevat maan puolustuksen kannalta keskeisistä asioista. Tämä varmaan kuvastaa myös sitä, että tietyt ihmiset katsovat oman etunsa ja turvallisuutensa sittenkin olevan tärkeämpiä kuin koko maan tai yhteiskunnan turvallisuus - vai miten tätä pitäisi tulkita?